Herra Nousiainen ja 3 kanarouvaa
Vuosi oli 2014, jolloin maaseudun elämästä oltiin nautittu 4 vuotta. Suomessa kanat ja puhdas luomuruoka tulivat päivän otsikoihin. Täälläkin paikallislehdessä julkaistiin juttu kotitarvekanalasta ja sen helposta hoidosta. Yleensä en tee yllätyspuheluita tuntemattomille ihmisille, mutta sinä keväänä aloitin omat soittoni. Soitin lehtijutussa esiintyneelle naiselle kysyäkseni lisätietoja, ja mahdollisuuksia vuokrata muutama kesäkana. Tämän soittamani puhelun kesto oli kunnioitettavat 52 minuuttia, ja se johti minut oman kana- ja siipikarjaharrastukseni pariin.
Koska vakaa tarkoitus oli hankkia vain kesäkanoja, saatiin tämä projekti nopeasti alkuun. Takapihalta löytyi jo käyttämättömäksi jäänyt koira-aitaus koppeineen. Kyllä meillä koiria edelleen oli, mutta hiekkapohjainen aitaus paikassa, josta ei näy kunnolla ympäristöön, ei ollut toimiva ratkaisu. Varsin pienillä muutoksilla koirankopista tehtiin kanakoppi, ja aitaukseen lisättiin orsia kanojen istumapaikoiksi.
Kesäkuun alussa kanala sai uudet asukkaansa, 3 kanarouvaa ja kukko Herra Nousiaisen. Sanomattakin lienee jo selvää, että tässä vaiheessa kesäkanat olivat muodostuneet minulle kesällä tulleiksi kanoiksi, eivätkä syksyllä palautettaviksi ”lainahöyheniksi”.
Ongelmia tuotannossa
Luomumunien tuotanto kesäkanalassa käynnistyi hitaasti, hyvin hitaasti. Kuukausien edetessä selvisi, että yksi kanoistamme oli vanha rouva, joka muni harvakseltaan. Toinen kanoista kyllä muni, mutta ongelmaksi muodostui kolmas, munia rikkova ja syövä kana. Koska oman kanalan munien tuotantoa piti parantaa, päätin sijoittaa hautomakoneeseen, ja hautoa muutaman kelpo kanan ratkaisuksi ongelmaa. Konehaudonta itsessään onnistui hyvin. Seitsemästä koneeseen laitetusta munasta viisi kehittyi. Hyvä tulos, mutta kun koko ”revohka” olikin kukkoja. Koska ongelma ei ratkennut heti, päätin uusia haudonnan. Toisella kerralla viidestä kuoriutujasta kolme oli kukkoa ja kaksi kanaa. Tähän tulokseen olin tyytyväinen. Yleensä kanat kyllä hautovat itse munansa, mutta poikkeuksiakin näkyy löytyvän.
Kesäkanojen talvikanala
Kanaharrastuksen jatkuessa aiheelliseksi tuli lämpimän talvikanalan rakentaminen. Onneksi koira-aitauksen kulmaan oltiin talon rakentamisvaiheessa vedetty ylimääräinen sähköjohto. Aitausta ei siis tarvinnut siirtää. Riitti kun siirsi vieressä ollutta työkaluvarastoa sen kymmenen metriä, jolloin varastosta tuli osa aitausta. Helpolta kuulostava homma, mutta todellisuudessa työläs. Villoitetussa talvikanalassa kopin alaosa tehtiin ruskeasta vesivanerista. Yläosaan puolestaan kiinnitettiin vanhat valkoiset kaapinovet, tuomaan lisää valoa sekä tilantuntua. Valaistus kopissa hoidettiin ajastimella ja lämmitys patterilla. Jo kanalan rakennusvaiheessa halusin saada kanalasta ja aitauksesta viihtyisän. Kun talvella hoitaa eläimiä on huomattavasti itselle mukavampi mennä tilaan, jonka käyttötarkoitusta on mietitty ja johon on nähty vaivaa. Niin ikään aitaus on väritykseltään pyritty saamaan osaksi puutarhaa, ja muita pihan rakennuksia.
Uudet asukkaat
Kanojen kanssa touhuillessa kului vuosi. Seuraavana keväänä mielenkiinto kohdistui ankkoihin, jotka munivat kanojen tapaan, mutta eivät ole kylmälle läheskään yhtä arkoja. Niin pihaan muuttivat ensimmäiset ankat; Pirkko, Pertti ja Viiru. Nyt kun siivekkäiden kanssa eloa on takana useampi vuosi, olen jo luopunut kanoista kokonaan. Ankat onnistuivat jo ensi kohtaamisella valloittamaan sydämeni. Myöhemmin ankkojen seuraan on liittynyt hanhipariskunta, vastaamaan niin ikään munimisesta, puutarhan lannoituksesta sekä elävyydestä.
Jos arvioin rehellisesti tähän harrastamiseen kulunutta aikaa, rahaa tai muuta panostusta, niin eihän tässä mitään järkeä taida olla. Vaan miksi harmistua miettimällä moisia, paljon tästä on itselle saanutkin. Alussa tietoa eläimistä ja niiden pitämiseen vaadittavista luvista/ilmoituksista tuli hankittua mm. harrastajaryhmistä sekä ruokaviraston sivuilta. Myöhemmin, kun eläintenpito kävi tutuksi, pystyikin siirtyä opettelemaan lantakompostointia puutarhan hyväksi.
